Täällä ollaan. Irlannissa! Dublinissa! Aivan eksyksissä! Täällä on ihan käsittämättömän kaunista. Varsinkin se seutu, jonka lähettyvillä yövyn. Olen sanaton.

Dublinin lento laskeutui kammottavalla kaarteella, mutta selvittiin hengissä. Pääsimme ulos koneesta portaita pitkin suoraan lämpimään auringonpaisteeseen. Olisin voinut pussata lentokentän nurmikkoa, niin helpottunut olo minulla oli. Iltapäivä oli todella kaunis. Hyppäsin taksiin jonka kuljettaja ei ollut varma osoitteen sijainnista, mutta löysimme kuitenkin perille. Emäntäperheen oven takaa paljastui hämmästelevä nainen, joka ihmetteli miten uskalsin tehdä kaikkea yksin. Cyrus pyöritteli silmiään siihen tahtiin, että hänet oli lopulta pakko esitellä.

Emäntä puolestaan esitteli meille kylää, kauppoja, rantaa ja koko pitäjän parhaan pubin. Se on tämän kylän keskus, johon paikalliset tulevat nauttimaan guinnessia, katsomaan rugbya isolta kankaalta ja kuuntelemaan livemusiikkia. Cy tunsi olonsa heti hyvin kotoisaksi, ja on pakko myöntää, että tuollaisissa vanhoissa pubeissa on sellaista tyyliä, joka meidän anniskelualueilta uupuu. Tajusin emäntäperheen luona jonkun vaihtaneen sähköpostini salasanan. Voi pylly, ei auttanut muu kuin vaihtaa salasanat ja kuolettaa kortti. En enään uskalla käyttää tuota sähköpostia, mutta onneksi tästä ei kehkeytynyt sen isompaa sotkua.

Heräsin hyvissä ajoin maanantaiaamuna (oih, maanantai), sillä ensimmäiseksi päiväksi oli luvassa tapaaminen Irlannin nuorisovaihdon vastaavan kanssa, ja Emäntä heräsi ihanasti samoihin aikoihin, vaikka omien sanojensa mukaan aamu-uninen onkin. Eikä ole ainoa. Sain häneltä kartta- ja bussiopastusta jotta en ihan eksyisi... heh heh. Hyppäsin ajoissa bussiin, tai no, olisin hypännyt jos herra Samsung, minun rakas reissutablettini ei olisi päättänyt ujuttautua laukustani keittiön pöydälle. Some- ja google maps- riippuvaisena nuorena piti sitten kääntyä kannoillani ja hipsiä hakemaan tuo kirottu laite. En meinannut saada ovea _millään_ auki vaikka Emäntä oli minua sen käytössä opastanut, ja tuskailin varmasti vartin ajan lukitustsydeemin kanssa, kunnes Emäntä huomasi minut ja päästi pinteestä. Ehdin seuraavaan bussiin, joka oli juuri napilleen sovittuna aikana keskustan liepeillä. Ja minulla ei ollut aavistustakaan mihin seuraavaksi, sillä bussiwifi ei tahtonut toimia, eikä google maps, eikä aivot. Yritin etsiä toimistoa mututuntumalla ja lopulta soitin ritarit apuun. Toimiston tyontekijän avulla paikka viimeinkin loytyi. Tapaaminen oli hyodyllinen, sillä sain paljon tietoa Irlannista ja varsinkin Dublinista. Ei ollenkaan huono, vaikka bussikortti jäi vielä hankkimatta.

Hengasin hetken vaihtoon osallistuneiden suomalaisnuorien kanssa ja tuijottelin eteeni avautuvaa mestaa sellaisella ''Höö...'' katseella. Dublin on aika isopieni kaupunki. Kun ihmiset alkoivat valua toihin, tajusin itsekin olevani tosiaan tyoharjoittelussa täällä. Kipitin siis toimistoon takaisin varmistamaan tajuamiseni, ja pian olin matkalla kohti uutta uutuutta.

Harjoittelupaikkani on siis yhdessä Dublinin suosituimmista eläinkaupoista. Astuin värikkäiden mainosten ohitse ja paikka vaikutti todella erilaiselta suomalaisiin kauppoihin verrattuna. Minut otettiin hyvin vastaan, yllättyneinä, ja pääsin heti puhdistamaan kanien ja marsujen häkkejä. Eläimiä siellä riittää, pelkästään edellämainittuja talttahampaita on +10 häkillistä, ja jokaisessa häkissä enemmäin kuin yksi. Pupu/marsuosaston naapurissa majailee neljä chinchillaa, kuusi maaoravaa laajoine juoksutusputkiloineen, kaksi oravaa ja kaksi mangustia. Luit oikein. Lemmikkikaupassa oravia ja mangusteja... sisäinen ituhippini haluaisi kapinoida, mutta olen onnistunut pitämään arvostelevat mietteet itselläni. Paikan eläinvalikoimiin kuuluu myos laaja valikoima matelijoita, lintuja, fisuja. Kauppa on oikea Nooan arkki.  Tajusin heti alussa, ettei harjoittelupaikan tyoajat tule venähtämään miksikään 12 tuntiseksi jyystoksi. Menin toistä suoraan majapaikkaan, ja juttelin Emännän kanssa päivän kulusta. Hän näytti minulle paljon talosta loytyviä tarpeellisia nipsukoita, ja menin edellisestä illasta väsähtäneenä aikaisin nukkumaan.

Tiistaina lähdin toihin ihan itse, olenhan jo iso tytto. Olin jopa 15 min etuajassa, mikä on kyllä täysin bussin syytä. Tyopäivä meni nopeasti, tutustuin uusiin ihmisiin ja koitin ymmärtää irlantilaisen aksentin takaa tulevaa informaatiota. Cyrus nyrpisteli edelleen nenäänsä mangusteille, ja niin minäkin.  Ihan vähän vain, salaa. Kaverit ovat oikein sopoja pikku riivioitä, mutta eivät ne Dublinilaiseen eläinkauppaan kuulu. Kävin tyopäivän päätyttyä kaupassa tässä iiihanassa pienessä merenrantakylässä. Oih.

Majapaikan pihaan päästyäni koitin avata jumalattoman tiukkaa lukkoa taasen vaihtelun vuoksi, ja en saanut sitä millään auki. En voimalla, en pyynnollä, enkä varsinkaan taidolla. Heivasin kauppakassit, Cyruksen ja laukun nurkkaan, ja keskitin kaiken läsnäoloni lukkoon. Lopputulos oli se, että avain jäi jumiin, ja hälytysjärjestelmä laukesi laulamaan lauluaan. Eikä tämän murtohälyttimen ääni ole mikään maailman kaunein, tai hiljaisin... se huusi TODELLA KOVAA ja aivan korvani juuressa. Irlantilaiset koulupukulapset kävelivät ohitseni huulet pyoreinä, ja olisin voinut vajota Mariaanien hautaan. Soitin Emännälle, joka oli juuri sairaalassa vierailemassa. Hän hälytti avukseni sukulaispojan, eikä avain palvellut häntäkään. Tuli kieltämättä hieman mieleen eräs Kuningas Arthurista kertova legenda, kun vasta Emäntä sai vedettyä avaimen tiukkaakin tiukemmasta lukosta...

Illalla kuuntelin irlantilaisia radiokanavia ja tein makoisan aterian ja olin vakuuttunut, että ovella oli jotain henkilokohtaista minua vastaan.

Emännän tultua sain hänen avaimensa käyttooni. Sen avulla olen onnistunut tässä arkisessa siirtymisessä tilasta a) tilaan b).

Keskiviikkona menin toiden jälkeen rannalle. Olen niin rakastunut tämän kylän ranta-alueeseen, sillä Suomen korvessa kasvaneena olen hyvällä tuurilla bongannut juuri ja juuri sinisimpukoita, ja meri on aina ollut minulle yhtä kuin Kotkan satama. Voitte kuvitella minun pikkutyttomäisen riemun kun kaivelin kuolleita rapuja, kasasin kaikenlaisia simpukan ja näkinkuoria, kompastelin outoihin hyytelokasoihin, jotka osottautuivat rannalle ajautuneiksi meduusoiksi, ja loysin paljon katkarapuja.

Paikalliset pitivät minua ehkä hulluna, mutta se ei minua haittaa. Cy ihmetteli että miksi me ei oltu missään baarissa viettämässä iltaa, koska sitä Irkut tekee, eivätkä kaiva puoliksi mätiä kalahyyteloitä levän seasta into pinkeänä. Pahoittelen muuten tässä vaiheessa ääkkosten vajanaisuutta, kirjoitan jenkkimallisella lainaläppärillä tätä blogia, sillä minulla paloi pinna Samsungin tottelemattomuuteen. Ctrl ja v on paras, sillä kopioin ja liitän jokaisen ään.

Seuraavana päivänä menin hankkimaan sen kauan kaivatun bussikortin, kun sain kotopuolesta hieman taloudellista vahvistusta. Kolikoiden kanssa on niin hankala matkustaa paikallisissa busseissa, sillä niissä  ei tunneta termiä vaihtoraha.

Jahuu, mikäs tässä busseillessa.

-Jaava et guinnessia edelleen ikävoivä Cyrus