Yooooho.

Viimeisistä päivityksistä on taas kulunut muksasti aikaa. Ajattelin hieman korjata tilannetta, ja julkaista oikein tehopläjäyksen tietoa. Jatketaan siitä mihin jäin, eli viikko #1 ja perjantai. Nauttikee tai elkee.

Perjantaina otin uutuuttaan kiiltävän bussikortin esiin, wau, ja suuntasin töistä kohti Dublinin keskustan viikonloppua. Kaupungissa oli juuri tällöin vaikka mitä kultturellia tapitettavaa, kun Culture Night sai ilmaa siipiensä alle. Sovimme muutaman muun vaihtoon osallistuneen suomalaisen kanssa tapaavamme ydinkeskustan Spiralilla, ja olin ensimmäisenä paikalla ihastelemassa suuren suurta rumpua, jota kaupunkilaiset soittivat niin tarmokkaasti, että se jylinä kuului muutaman korttelin päähän. Minä tungin tietysti mukaan soittamaan drunken sailoria, paukutin sellaisia sävelmiä että orankilauma olisi varmasti kateellinen. Se oli kiwaa ja haluan tehdä sen uudestaan... VIELÄ isommalla rummulla!

Kun kaikki olivat paikalla, nokkamme osoittivat Windmill Recording Studiota kohti, tuota maailmankuulua levytysstudiota, jossa niin U2 kuin Lady Gaga ja monet muut poppimasiinat ja rokkikirahvit ovat varmistaneet itsensä osaksi musiikin historiaa. Vierailu oli taianomainen, tuo ilta oli ainoa koko universumissa, kun yleisöllä oli pääsy studioon ja minulla taisi olla hieman tippa linssissä paluumatkalla, tajutessani ihan aikuisten oikeasti, että missä tuli käytyä. Hieno paikka, siitä jäi ihan mahtavat muistot. Käväisimme myös läheisessä tiedegalleriassa, mutta se oli hieman sekavan oloinen paikka, ja olisin tarvinnut freesimmän olon jotta olisin saanut siitä jotain irti. Pian istuimme nuorten kanssa pubissa yksillä. Cyrus oli oikein tyytyväinen päivän päätökseen, eikä guinness maistunut yhtään huonolta minunkaan mielestä. Olin unohtaa kamerani pubin penkille, ja juoksin tuli takamuksessa ja korvat punaisina Temple Barin turistirysän lävitse, ja huokaisin helpotuksesta kun paikalle ei ollut sattunut pitkäkyntisiä, varsinkin kun yhden nuoren kännykkä oli joutunut aiemmin päivällä voron kynsiin.

Lauantaina suunnittelin lähteväni Blue Fire -kaupunkifestareille, mutta kun tajusin hukanneeni bussikortin edellisen illan hulinoissa, ja päivä kului sitä etsien. Näin unta siitä kortista, ja siinä unessa otin sen maton sisältä aivan kuin se olisi normaalisti jokin yleinen korttitasku. Heräsin ja tiesin katsoa uudelleen laukkuni sisältä - ja siellä se olikin! Minun laukussani, kaiken sen villakoirien kierittelyn jälkeen! Kortti oli fuusioitunut yhteen samansävyisen muovipussin laskoksen kanssa, ja en ollut tajunnut avata muovipussia kunnolla. Se tunne, kun nostin kortin kätköstä oli aivan mahtava. <3
Sunnuntaina otin iisisti ja vilkuilin töllöstä jo kauan hypetettyä rugbypeliä, jossa Irlantilaiset Dubsit pelasivat Kanadaa vastaan. Dubsit voittivat, ja tietenkin hurrasimme Cyruksen kanssa. Cyrus rentoutui matsin jälkeen kuin mies. 

Maanantaina sain hoitaa myös lintujen (jee), maaoravien (apua) ja chinchillojen (menetin juuri youneni) hoitsuamisen. Työpaikalla olevat ihmiset olivat muutenkin kiinnostuneempia minusta ja taustoistani. Mukava huomata, että saan enemmän vastuuta, oikein ylennyksen ja olantaputuksia. Olen otettu. Ne mangustit voisi silti viedä takaisin Afrikkaan. ;)   Tiistaina menin tutkimaan Dublinin keskustaa tarkemmin, ja kuin huomaamatta olin kävellyt Nassau Streetille, sille kadulle jossa tarinan mukaan Cy tulevaisuudessa asuu. Hänen kopperoaan (kerrostaloasuntoa) ei vielä ole rakennettu, mutta eipä hätää veikkonen, onhan tässä monta kymmentä vuotta aikaa. Juu, ja Trinityn yliopistolla oli jokin tapahtuma, jossa opiskelijat esittelivät erilaisia yliopistoseuroja, ja porukkaa oli pakkautunut collegen sisäpihalle aivan tolkuttomasti. Kävimme upeassa Oscar Wilden puistossa, ja Cy oli mielessään kuin toisen homoseksuaalin kirjoittamat mietteet kuvastivat myös nukkeanarkistin elämää, puistossa tapasin kivan paikallisen miehen, joka pyysi kauniisti lupaa ottaa minusta kuvia, luin Cyruksen kanssa karttaa nurmikolla enka edes vaivautunut vilkaisemaan kameraan, ja mies naytti oikein tyytyvaiselta. Paluumatkalla, ihaillessani futuristista siltaa, kaksi puolalaista miestä pysäyttivät minut, ja pyysivät myös että saisivat ottaa kuvia. Olin niin innoissani edellisen kohtaamisen vaivattomuudesta, että en ensin huomannut puolalaisista huokuvaa epäasiallisuutta. Onneksi he eivät uskaltaneet uhitella sen enempää, mita nyt vaativat minua ''aamupalalle'' koska ''he eivat ole homoseksuaaleja'' (??), mutta harmittaa silti, en voi tietää mihin tarkoitukseen nekin kuvat menevät... Ja Cy tippui laukustani kun kipitin puolalaisia karkuun, hän olisi selvästi halunnut hieman painia mokomien kanssa. Heh, hullun irlantilaisen veri alkaa viimein näkyä matkatoverissani. Keskiviikkona käväisin Dublinin satamassa ihastelemassa vanhaa purjelaivaa ja kiersin enemmän kaupungin eteläistä puolta, sillä sitä en ole vielä tutkinut niin tarkkaan. Olisin halunnut vierailla uudestaan Windmill Lanen seudulla, siellä oli komeita ihmisajan loppumiseen viittaavia, sellaiseen tunnelmaan sopivia hylättyjä taloja, joita tekisi mieli kuvata tarkemmin ja vaikka tallentaa mieleen cosplayta ajatellen. Ehkä löydän sen paikan taas kolmannella yrittämällä... kuitenkin, lähdin kotiin pikavuorolla joka ajaa Portmarnockin kautta kylääni. Bussin toisen kerroksen ikkunasta avautui komeat maisemat, ja tietenkin olin heti seuraavana päivänä töiden jälkeen käyskentelemässä karuilla kallioilla. Kävelin Portmarnockista kotiin rantaa pitkin, reitti oli n. viiden kilometrin pituinen, ihan sopiva iltalenkiksi. Cyruksen mielestä kävelin tuskallisen hitaasti ihaillessani merenrantaa, tuo kuntosalin kantajäsen olisi tietenkin ottanut kilometreista enemmän irti.    Illalla Emännän kotia maalannut tuttava ehdotti, että lähtisin hänen kanssaan Irlannin pohjoiseen nurkkaan viikonlopuksi, hän halusi tavata serkkunsa joka omistaa surffausyrityksen, ja perjantaina olin jo matkalla kohti Bundoranin surffirantoja. Maalari esitteli paljon mukavia sukulaisiaan ja ystäviään, ja vietimme melko hauskan illan turisten. Yövyin hostellissa, ja jaoin huoneeni yhden naispuolisen opiskelijan kanssa. Menimme Maalarin ja huonetoverini kanssa viimein surffaamaan, ja meitä opasti hengenpelastaja, hän teki työnsä hyvin, sillä tajusin surffilaudan hallinnan idean yllättävän pian. Sitten vain veteen. Atlantiksen vesi oli yllättävän lämmintä märkäpuku päällä, ja se lohdutti minua hieman, kun jouduin kaksimetristen aaltojen kanssa kosketuksiin. Yksi aalto siemaisi minut suuhuni, ja olin varma että en enään näkisi päivänvaloa, kun olin yllättäen pinnalla. Se tunne, kun hyppäsin laudalle ensimmäisen kerran ja aalto kuljetti sitä kuin kiskot luotijunaa. Se tunne. Se oli sairaalloisen eeppistä. Ja hullua. Jouduin myös toiseen vaaratilanteeseen odottaessani sopivaa aaltoa, kun yksi kokeneempi surffaaja oli tulossa minua päin eikä huomannut minua tai lautaani. Syöksyin veteen paniikin poikainen rinnassani, ja sain siitä hyvästä oman lautani leukaani. Se teki kipeää, mutta onneksi pääsin pinnalle helposti ja suuni sisäpintaan tuli vain pienoinen naarmu. Aikani temppuiltua onnistuin kuitenkin seisomaan hetken ajan laudalla, jota kuohuva aalto liu'utti. Olin kuin voinokare teflonpannulla, sillä tuo lyhyt onni loppui räikeään horjahdukseen, ja taas nielin suolaista vettä kuin hukkuva.  Maalari lähti hieman surffitunnin jälkeen (onneksi, hänen seuransa tuntui tässä vaiheessa jo liian tuttavalliselta...). Menin tutustumaan kylään ja sitä ympäröivään maaseutuun omin nokkineni, ja törmäsin kauniiden maisemien lisäksi myös huonoon eläintenpitoon...  Sunnuntaina, täytettyäni ensin hostellin keittiön palaneen toastin käryllä ja syötyäni tarpeeksi naminaminameja villikarhunvatukoita, menin rannalle ratsastamaan kauniilla, menohaluisella Rayon -tammalla. Rayon oli sitä mieltä, että jokainen alamäki tulisi laukata. Hänessä oli paljon pitelemistä, mutta pysyin silti mallikkaasti tulisen tamman puikoissa. Rayon päästeli kiitolaukkaa rantaviivaa pitkin, ja minä olin pakahtua, se tuntui niin maagiselta. Olin kuin kentauri. Olin taivaassa. Olin onnellinen. En olisi halunnut hyvästellä tuota pientä villipollea, mutta hevosen kuljettaminen Dubliniin bussilla ei tuntunut mitenkään parhaalta idealta.   Pahoitteluni, en onnistunut kääntämään kuvia, laitan niitä lisää sitten kun kamerani on taas elpynyt... - Hilpein terveisin, Jaava et entistä hilpeämpi Cyrus

Täällä ollaan. Irlannissa! Dublinissa! Aivan eksyksissä! Täällä on ihan käsittämättömän kaunista. Varsinkin se seutu, jonka lähettyvillä yövyn. Olen sanaton.

Dublinin lento laskeutui kammottavalla kaarteella, mutta selvittiin hengissä. Pääsimme ulos koneesta portaita pitkin suoraan lämpimään auringonpaisteeseen. Olisin voinut pussata lentokentän nurmikkoa, niin helpottunut olo minulla oli. Iltapäivä oli todella kaunis. Hyppäsin taksiin jonka kuljettaja ei ollut varma osoitteen sijainnista, mutta löysimme kuitenkin perille. Emäntäperheen oven takaa paljastui hämmästelevä nainen, joka ihmetteli miten uskalsin tehdä kaikkea yksin. Cyrus pyöritteli silmiään siihen tahtiin, että hänet oli lopulta pakko esitellä.

Emäntä puolestaan esitteli meille kylää, kauppoja, rantaa ja koko pitäjän parhaan pubin. Se on tämän kylän keskus, johon paikalliset tulevat nauttimaan guinnessia, katsomaan rugbya isolta kankaalta ja kuuntelemaan livemusiikkia. Cy tunsi olonsa heti hyvin kotoisaksi, ja on pakko myöntää, että tuollaisissa vanhoissa pubeissa on sellaista tyyliä, joka meidän anniskelualueilta uupuu. Tajusin emäntäperheen luona jonkun vaihtaneen sähköpostini salasanan. Voi pylly, ei auttanut muu kuin vaihtaa salasanat ja kuolettaa kortti. En enään uskalla käyttää tuota sähköpostia, mutta onneksi tästä ei kehkeytynyt sen isompaa sotkua.

Heräsin hyvissä ajoin maanantaiaamuna (oih, maanantai), sillä ensimmäiseksi päiväksi oli luvassa tapaaminen Irlannin nuorisovaihdon vastaavan kanssa, ja Emäntä heräsi ihanasti samoihin aikoihin, vaikka omien sanojensa mukaan aamu-uninen onkin. Eikä ole ainoa. Sain häneltä kartta- ja bussiopastusta jotta en ihan eksyisi... heh heh. Hyppäsin ajoissa bussiin, tai no, olisin hypännyt jos herra Samsung, minun rakas reissutablettini ei olisi päättänyt ujuttautua laukustani keittiön pöydälle. Some- ja google maps- riippuvaisena nuorena piti sitten kääntyä kannoillani ja hipsiä hakemaan tuo kirottu laite. En meinannut saada ovea _millään_ auki vaikka Emäntä oli minua sen käytössä opastanut, ja tuskailin varmasti vartin ajan lukitustsydeemin kanssa, kunnes Emäntä huomasi minut ja päästi pinteestä. Ehdin seuraavaan bussiin, joka oli juuri napilleen sovittuna aikana keskustan liepeillä. Ja minulla ei ollut aavistustakaan mihin seuraavaksi, sillä bussiwifi ei tahtonut toimia, eikä google maps, eikä aivot. Yritin etsiä toimistoa mututuntumalla ja lopulta soitin ritarit apuun. Toimiston tyontekijän avulla paikka viimeinkin loytyi. Tapaaminen oli hyodyllinen, sillä sain paljon tietoa Irlannista ja varsinkin Dublinista. Ei ollenkaan huono, vaikka bussikortti jäi vielä hankkimatta.

Hengasin hetken vaihtoon osallistuneiden suomalaisnuorien kanssa ja tuijottelin eteeni avautuvaa mestaa sellaisella ''Höö...'' katseella. Dublin on aika isopieni kaupunki. Kun ihmiset alkoivat valua toihin, tajusin itsekin olevani tosiaan tyoharjoittelussa täällä. Kipitin siis toimistoon takaisin varmistamaan tajuamiseni, ja pian olin matkalla kohti uutta uutuutta.

Harjoittelupaikkani on siis yhdessä Dublinin suosituimmista eläinkaupoista. Astuin värikkäiden mainosten ohitse ja paikka vaikutti todella erilaiselta suomalaisiin kauppoihin verrattuna. Minut otettiin hyvin vastaan, yllättyneinä, ja pääsin heti puhdistamaan kanien ja marsujen häkkejä. Eläimiä siellä riittää, pelkästään edellämainittuja talttahampaita on +10 häkillistä, ja jokaisessa häkissä enemmäin kuin yksi. Pupu/marsuosaston naapurissa majailee neljä chinchillaa, kuusi maaoravaa laajoine juoksutusputkiloineen, kaksi oravaa ja kaksi mangustia. Luit oikein. Lemmikkikaupassa oravia ja mangusteja... sisäinen ituhippini haluaisi kapinoida, mutta olen onnistunut pitämään arvostelevat mietteet itselläni. Paikan eläinvalikoimiin kuuluu myos laaja valikoima matelijoita, lintuja, fisuja. Kauppa on oikea Nooan arkki.  Tajusin heti alussa, ettei harjoittelupaikan tyoajat tule venähtämään miksikään 12 tuntiseksi jyystoksi. Menin toistä suoraan majapaikkaan, ja juttelin Emännän kanssa päivän kulusta. Hän näytti minulle paljon talosta loytyviä tarpeellisia nipsukoita, ja menin edellisestä illasta väsähtäneenä aikaisin nukkumaan.

Tiistaina lähdin toihin ihan itse, olenhan jo iso tytto. Olin jopa 15 min etuajassa, mikä on kyllä täysin bussin syytä. Tyopäivä meni nopeasti, tutustuin uusiin ihmisiin ja koitin ymmärtää irlantilaisen aksentin takaa tulevaa informaatiota. Cyrus nyrpisteli edelleen nenäänsä mangusteille, ja niin minäkin.  Ihan vähän vain, salaa. Kaverit ovat oikein sopoja pikku riivioitä, mutta eivät ne Dublinilaiseen eläinkauppaan kuulu. Kävin tyopäivän päätyttyä kaupassa tässä iiihanassa pienessä merenrantakylässä. Oih.

Majapaikan pihaan päästyäni koitin avata jumalattoman tiukkaa lukkoa taasen vaihtelun vuoksi, ja en saanut sitä millään auki. En voimalla, en pyynnollä, enkä varsinkaan taidolla. Heivasin kauppakassit, Cyruksen ja laukun nurkkaan, ja keskitin kaiken läsnäoloni lukkoon. Lopputulos oli se, että avain jäi jumiin, ja hälytysjärjestelmä laukesi laulamaan lauluaan. Eikä tämän murtohälyttimen ääni ole mikään maailman kaunein, tai hiljaisin... se huusi TODELLA KOVAA ja aivan korvani juuressa. Irlantilaiset koulupukulapset kävelivät ohitseni huulet pyoreinä, ja olisin voinut vajota Mariaanien hautaan. Soitin Emännälle, joka oli juuri sairaalassa vierailemassa. Hän hälytti avukseni sukulaispojan, eikä avain palvellut häntäkään. Tuli kieltämättä hieman mieleen eräs Kuningas Arthurista kertova legenda, kun vasta Emäntä sai vedettyä avaimen tiukkaakin tiukemmasta lukosta...

Illalla kuuntelin irlantilaisia radiokanavia ja tein makoisan aterian ja olin vakuuttunut, että ovella oli jotain henkilokohtaista minua vastaan.

Emännän tultua sain hänen avaimensa käyttooni. Sen avulla olen onnistunut tässä arkisessa siirtymisessä tilasta a) tilaan b).

Keskiviikkona menin toiden jälkeen rannalle. Olen niin rakastunut tämän kylän ranta-alueeseen, sillä Suomen korvessa kasvaneena olen hyvällä tuurilla bongannut juuri ja juuri sinisimpukoita, ja meri on aina ollut minulle yhtä kuin Kotkan satama. Voitte kuvitella minun pikkutyttomäisen riemun kun kaivelin kuolleita rapuja, kasasin kaikenlaisia simpukan ja näkinkuoria, kompastelin outoihin hyytelokasoihin, jotka osottautuivat rannalle ajautuneiksi meduusoiksi, ja loysin paljon katkarapuja.

Paikalliset pitivät minua ehkä hulluna, mutta se ei minua haittaa. Cy ihmetteli että miksi me ei oltu missään baarissa viettämässä iltaa, koska sitä Irkut tekee, eivätkä kaiva puoliksi mätiä kalahyyteloitä levän seasta into pinkeänä. Pahoittelen muuten tässä vaiheessa ääkkosten vajanaisuutta, kirjoitan jenkkimallisella lainaläppärillä tätä blogia, sillä minulla paloi pinna Samsungin tottelemattomuuteen. Ctrl ja v on paras, sillä kopioin ja liitän jokaisen ään.

Seuraavana päivänä menin hankkimaan sen kauan kaivatun bussikortin, kun sain kotopuolesta hieman taloudellista vahvistusta. Kolikoiden kanssa on niin hankala matkustaa paikallisissa busseissa, sillä niissä  ei tunneta termiä vaihtoraha.

Jahuu, mikäs tässä busseillessa.

-Jaava et guinnessia edelleen ikävoivä Cyrus

Teinpäs tälläisen uutuuttaan kiiltävän blogin. Tämän tarkoitus on toimia minun matkapäiväkirjanani, sillä pääsin osalliseksi nuorisovaihtoa, johon kuuluu olennaisesti myös raportointia, ja blogin pitäminen pitkästä aikaa on mielestäni kiva idea. No, ainakin jos teknologia suostuu sopuisaan yhteistyöhön. 

Olen lempinimeltäni Jaava ja hain tähän matkaan mukaan ennen valmistumistani ympäristönhoitajan ammattiin. Töitä yritin etsiä, mutta kun mistään ei löytynyt, sain kuulla olevani mukana tässä vaihto-ohjelmassa, ja nyt innosta pihisten istun lentokentällä odottamassa lentoa kohdemaahani. Mukanani roikkuu komea Cyrus-nukke.

Ai minne olen menossa? Well lad or lass, me going to Ireland! 

Niin, matka alkoi jo eilen illalla. Yövyin Helsingissä, siirryin aamulla lentokentälle, lensin Tukholmaan. Lento meni yllättävän hyvin,  mitä nyt hieman luulin kuolevani, sellaista se on kun kammoaa lentokoneita. Mutta en kuitenkaan kuollut, joten toivottavasti Dublinin lento sujuu yhtä turvallisesti. Pieni matkatoverini Cyrus piti kädestäni kiinni ja rauhoitti jäntevällä läsnäolollaan. 

Opin tänään myös sellaisen melko itsestäänselvän asian, että androidiin ei kannata turvautua. Ei, jos haluaa nähdä vanhoja sähköposteja. Yritin nimittäin aukaista sähköpostini ja tarkistaa isäntäperheeni osoitteen, mutta se ei käynyt mitenkään Samsungille. Muistakaa siis lapset kirjoittaa aina tärkeät osoitteet ylös paperille, tai voitte löytää itsenne kipittämästä ympäri teille tuntematonta paikkaa tietokoneen perässä. Sitä ei löytynyt, mutta onneksi nuorisovaihto otti osoitteen selville puolestani. Kiitos vielä siitä!

Näin ajankuluksi voisin kertoa hieman enemmän matkatoveristani. Eikö niin, Cy? Hän on minun ystäväni luoma hahmo, tulevaisuuden Dublinissa asustava eko-anarkisti Cyrus työskentelee vartijana, ja vaikka miehellä on taipumusta mellakointiin, hän on silti lain silmissä puhdas pulmunen. Ovela kaveri, yllättävän äkkipikainen mutta hyväsydäminen. Olen hyvin pahoillani arvon leidit, mutta tämä herra on miehiin päin. Ja varattu. Eikä noin periaatteessa vielä edes syntynyt.

Cyrus ja minä odotamme "kärsivällisesti" lentoa, joka lähtee alle kahden tunnin päästä. Huu! Höö.

Nähdään, Jaava et Cyrus